haluun tietää missä onnelliset kohtaa

Mä tykkään kuvata ihmisiä niiden omassa maailmassa. Kun ihmiset ei huomaa, että niitä kuvataan, ne vain on omine ajatuksineen ja tunteineen omassa todellisuudessaan, silloin niistä saa parhaat kuvat. Ei kasvoille luotua tekohymyä, ei jäykkää asentoa. Vain puhdas oma itsensä, hän, juuri sellaisena, parhaimmillaan. Niistä ihmisistä mä tykkään, ne ihmiset on kauniita.

Mä annoin tänään kahvilan myyjälle 2 euroa koirarahaa. Se keräsi säästöjä kahteen welsh corgiin, enhän mä voinut vastustaa. Vähintään sen rahan arvoista oli se ilo minkä se pieni summa sille tuotti. Siksi tänään oli hyvä päivä, siksi mä hymyilin kävellessäni.

päivä 4: mitä on rakkaus?

Kun hän koskettaa kättäsi ja kehosi läpi valahtaa yhtä aikaa kuumaa ja kylmää

Kun heräät hänen vierestään ja tiedät että tänään on hyvä päivä

Kun tunnet hänen hengityksensä niskassasi

Kun kävelette vierekkäin ettekä välitä 

Kun hän hymyilee niin että pieni vako hampaiden välissä tulee esiin

Kun syötte salaa suklaakeksejä

Kun hän tekee hiuksiisi pieniä lettejä

Kun lasket kaikki hänen selkänsä luomet

Kun ette sano mitään mutta silti tiedätte

Kun huudatte vapaudesta

Kun suojaudut sateelta hänen sylissään

Kun teette pitkiä kävelyretkiä metsään

Kun hän tökkää mansikkajäätelötuutilla sinua nenään

Ja kun hän nuolaisee jäätelön nenältäsi

Kun hän keinuttaa riippukeinuasi hiljaa

Kun puret huulesi yhteen ja otat taas sen ilmeen

Kun hän piirtää kaupunkeja jalkaterääsi

Kun hän arvaa sen 

Kun autatte toisenne aidan yli pellolle

Kun hän pitää villasukkia jotka neuloit

Kun hän uskoo kun sanot

Kun hän vetää sinut mukanaan viileään veteen

Kun hänen nauraessaan nenänpieleen syntyy pieniä ryppyjä

Kun puhut hänelle unelmistasi

Kun vaivut unenomaiseen tilaan hänen sylissään

Kun hän antaa sinun vain olla

Kun pyyhitte pölyt vanhoista valokuvista

Kun katsotte samaan suuntaan

Kun olet hänen reppuselässään

Kun et voi lakata nauramasta

Kun hän yrittää valmistaa pannukakkuja

Kun hän yllättää sinut

Kun lainaat hänen pyjamaansa

Kun hengitätte samaan tahtiin

Kun itkun jälkeen naurattaa

Kun kuuntelet kun hän puhuu unissaan 

Kun hän ei salaa sitä

Kun hän tuoksuu kostealta ruohikolta

Kun hän lohduttaa vain olemalla hiljaa

Kun näät hänet ja tiedät

Kun hän tekee sen sinun vuoksesi

Kun ajatte avoautolla hiekkatiellä

Kun hän tarttuu käteesi ja kuiskaa "hyppää"

Kun kiipeätte puuhun

Kun hän nuolaisee huuliaan

Kun hänellä on silmien alla pisamia

Kun hän lausuu nimesi väärin

Kun sanot että niillä ei ole väliä

Kun saat häneltä sinisiä perhosia

Kun tiedät että tämä on vasta kaiken alku

Silloin sä tiedät mitä on rakkaus.

                                                                              Täältä näät mitä haasteen osia olen tehnyt ja mitkä on tulossa!

kärlek över östersjön

Kun mä näin nää ihmiset ekaa kertaa, mä vakuutuin siitä että ne on syntynyt suoraan merestä. Se miten ne käyttäytyi meren äärellä oli jotain ihan erilaista, niillä oli päällään marimekon sinivalkoisia raitapaitoja ja purjehduskengät, ne puhui kaunista kieltä, niiden hiukset oli kuin meressä kasvavaa pellavaa. 

Ja mä ajoin vaaleanpunaisella pyörällä jossa oli pieni rekisterikilpi. Mun polkemista seurasivat pienet valkoiset lehmät tienvarrella, ja vastaan tuli vaaleahiuksisia poikia raitapaidoissa. Voiko parempaa paikkaa olla? Ei niin. Siksi mä rakastuin Kökariin. Viekää mut takaisin hänen luo.

päivä 3: minun vanhempani

Mulla on niin paljon mitä voisin kertoa mun omista vanhemmista. Ja samalla mä en oikein tiedä mitä sanoisin. Jotenkin vanhempia pidetään niin itsestään selvänä asiana, niin, nehän ne vaan on, että kun pitäisi jotain oikeasti kertoa, ei oikein pysty. Ne on samalla jotain niin tavallista mutta niin erityistä. Hassua.

Tässä mennään minä ja äiti. Me ollaan äidin kanssa aikamoinen kaksikko. 
Meillä on yleensä tosi hauskaa yhdessä, oikeestaan varsinkin kun me ollaan ihan vaan kaksisteen. Me vaan kuljetaan käsikynkässä ja eletään siinä hetkessä yhdessä. Sitten me istutaan jonkin kahvilan rautaisille tuoleille ja puhutaan maailman kauneudesta ja vääryyksistä. Meillä on tosi samanlainen huumorintaju, me nauretaan! Ja yhtäkkiä me saatetaan vaihtaa vakaviin asioihin, puhutaan niistä, ja sitten istutaan hetki hiljaa. Se ei ole sellanen kiusaantunut hiljaisuus, ei todellakaan, se on sellanen hetki itselle, jotta voi hengähtää. Ja sitten taas jatketaan.

Mutta kyllä me myös riidellään! Ehkä se on asia joka vaaditaan että tasapaino säilyy, ei saa olla kokoajan vaan tositosi kivaa. Me riidellään ja huudetaan aina samoista asioista, ne ei ole isoja tai vakavia asioita, mutta ne toistuu aina. Mä pidän äitiä nipottajana ja se pitää mua saamattomana, sama kuvio on aina. Ja koska asiat ei ole vakavia, me myös sovitaan nopeesti. Äiti hermostuu herkästi, mutta se ei ole pitkävihainen. 

Äiti on opettanut että aina pitää puhua jos joku juttu painaa. Ja niin mä puhunkin. Se ei ole helppoa, mutta äiti tekee sen helpommaksi. Äiti kuuntelee, ymmärtää, neuvoo, silittää ja halaa. Äiti on opettanut että kaikkia pitää arvostaa, kaikki on samalla viivalla, mutta pitää myös muistaa arvostaa itseään ja pitää omasta itsestään kiinni. Aina ei voi mennä niinkuin muut haluisi, kaikkia ei voi miellyttää, ja se täytyy hyväksyä. Välillä pitää valita se polku joka on omalta kannalta paras.

Äiti on ihan nappinainen.

Tää on oikeastaan ihan loisto-otos isästä. Tää kuvaa sitä hyvin. Isä rakastaa luontoa, se hengittää sitä erilailla kuin muut. Kun se istuu veneessä katse kaukana ulapalla, kun se kävelee pitkin Kiilopää-tunturia rinkka selässä, kun se kyyristelee metsässä suppilovahveroita keräämässä, sille tulee ihan omanlaisensa ilme kasvoille. Sen katse on levollinen, suulla on pieni hymynpoikanen. 

Isä vie mua ja mun perhettä ympäri Suomea, ympäri maailmaa! Milloin Ranskaan, Etelä-Afrikkaan tai Italiaan, milloin Turun saaristoon, Lappiin tai ihan vaan mökille. Isä on todellinen perheen pää, se on yhtäkuin turva. Isän kanssa ei pelota.

Mä ja isä tehdään oikeastaan aika usein retkiä kaksisteen milloin mihinkin. Viimeviikko kului saaristomerellä Kökarissa, viimetalvena oli pikkureissu Ylläkselle, syksyllä käytiin tunturivaelluksella Kiilopäällä. Opin kaikkea uutta isästä tosi paljon näillä matkoilla. Joskus me löydetään itsemme istumasta elokuvasalissa keskellä yötä. Ja se isässä on ehkä parasta. Seikkailunhalu, spontaanius.

Isä on paukuttanut meidän päähän sanonnan: "It ain't over 'till the fat lady sings!". Se tarkottaa sitä että ei pidä luovuttaa, on mentävä loppuun saakka, tavoiteltava kuuta taivaalta, tehdä sitä mitä rakastaa, kokea paljon, uskoa itseensä.  Isä kannustaa mua kaikessa mitä alan tekemään, se haluaa että saavutan mun unelmat. Ja mä haluan saavuttaa mun unelmat, jotta isä voi olla musta ylpeä, sanoa joku kaunis päivä, että tuo on mun tyttö.



                                                                       Täältä näät mitä haasteen osia olen tehnyt ja mitkä on tulossa!

näytä kuinka kauniina päivät nousee

Mä leijun turkoosissa valtakunnassa. Liikun sen mukana sulavasti ylös, alas, ylös, alas, olen yhtäkuin se liike. Mulla on lämmin ja kylmä, oon hukassa ja turvassa, hereillä ja unessa. Astun takaisin todellisuuteen, pehmeälle hiekalle, sen on lämmittänyt itse aurinko. 
Suolainen iho, hiukset takussa, Barcelona, Välimeri ja sinä.

Mä kuulen sun naurun tuulen läpi. Kerrot miten joskus kävelit pitkin tyhjiä kivisiä katuja, mutta nyt sulla on joku joka jakaa jätskin ja nää hetket. Ja me maataan rannalla ja luvataan ettei me  unohdeta, me palataan tähän kohtaan, tähän hetkeen, uudelleen ja uudelleen.

Mä rakastan näitä ihmisiä. Ne hengittää samaa ilmaa, kävelee samoja katuja ja katselee samaa taivasta, käsi kädessä, munkin kädessä. En voi lakata hymyilemästä, mä en voi lähteä, en nyt, en vielä.

Kaupunki sykkii historiaa. Kuljetan kättä vanhojen rakennusten kivisillä seinillä, kuuntelen mitä niillä on sanottavana. Ne kuiskii taiteilijasta joka kesytti veden, ruoasta joka maistuu perinteiltä, ihmisistä jotka ei ajattele kun ne istuu rakkaimpiensa kanssa kirkon edessä ja kastaa rapeita churroja paksuun kuumaan suklaaseen. Haluaisin olla yksi heistä, niistä joiden ei tarvitse lähteä vielä, ei tarvitse ajatella.

Ja lopulta mä nousen viilennettyyn koneeseen ja lupaan sulle että mä palaan. Mä en aio itkeä, koska nää ei ole jäähyväiset.