Meidän pihan puu on puettu ohueen ja silkkiseen huntuun, se on samaan aikaan karmivaa, kiehtovaa, väristyttävää ja kaunista.
Kylmiä väreitä.
keskiviikko 19. kesäkuuta 2013
tiistai 18. kesäkuuta 2013
päivä 2: eka rakkaus
"Äiti mä rakastan Aarrea."
Julianna 5v., suihkun lattialla, pienessä Helsingin kämpässä.
Ja totta se on. Mä rakastan tuota pellavapäistä poikaa. Tai ainakin luulen niin. Eihän mulla ole vielä oikeastaan käsitystä rakkaudesta, mitä se on, miltä se oikeasti tuntuu, rakkaus, mähän oon vasta viisi. Mutta ei, mä rakastan silti. Koska Aarre.
Linnunlaulun päiväkodissa (joka muuten näkyy Pasilasta junalla tultaessa junan vasemmalla puolella, kukkulalla, suuri punaruskea vanha sokeiden kirjasto) mä vietän yhden tai kaksi maagista vuotta ollen rakastuneena Aarreen. Aarre on vähä hiljainen, kiltti, tottakai, enhän mä nyt ilkeään rakastu, tummasilmäinen, vaaleahiuksinen. Vähän niinkuin mä. Ja kattokaa nyt tota kuvaa, siinä me ollaan. Me ei katsota toisiamme, ei ei, koska pojat on ällöjä ja tytöt tyhmiä. Ja koska pitää katsoa kameraan. Mutta meillä on säpinää, kipinää.
Ja mähän en ikinä puhu Arrelle. En tietenkään. Mä vaan katselen, kuuntelen, Bellville- legoleikkien ja myyräpelien välillä, vilkuilen, ihan huomaamatta. Nyt se on taas tuolla! Ompa se komea. Oma prinssi, ihan oma. Oma aarre.
Enkä kerro kellekään, en kellekään paitsi äidille. Ja äiti vaan nyökyttelee, naurahtaa, kyllä niin, rakastat. Ja mä ajattelen että se ei voi ymmärtää näin suurta ja ihmeellistä juttua.
Sitten koittaa se päivä, jolloin Aarre lähtee. Sen perhe muuttaa! Meillä on päiväkodissa läksiäiset. Ja koittaa hetki kun mä seison Aarren edessä, mun pitää hyvästellä se, ikuisiksi ajoiksi, mutta mä en sano mitään. Me vain seistään ja katsotaan toisiamme. Ja kuinka paljon mun ajatuksia mun päässä liikkuu! Mun tekee mieli hypätä pojan kaulaan, kuiskata sen korvaan, että sä olet mun prinssi, ihan oma, oma aarteeni, mä olen tässä, katso mua, mä olen olemassa, sä et voi lähteä, et voi. Ja kaikki nämä ajatukset mä kätken surullisten silmieni taakse. Ja mitä me lopulta tehdään?
Kätellään.
Mä hyvästelen mun rakkauden, mun aarteeni, kättelemällä. Miten virallista. Miten epäromanttista.
Ja sitten nään vain kuinka pojan vaaleat hiukset häviää oven taakse ja jäävät näkymättömiin lopullisesti. Sinne meni mun prinssi.
Enkä nää Aarrea enää sen koommin. Ja koska mä oon pieni viisivuotias, mun rakkaus sammuu yhtä nopeasti kuin se syttyikin. Parin viikon päästä on jo sinisilmä unohdettu.
Mutta arvatkaa mitä? Mä uskon että jos ihminen rakastuu johonkuhun, se rakastaa sitä aina ihan vähän. Ja vaikka tuntuu että lakkaisi rakastamasta, aina välittää. Edes vähän.
Julianna 5v., suihkun lattialla, pienessä Helsingin kämpässä.
Linnunlaulun päiväkodissa (joka muuten näkyy Pasilasta junalla tultaessa junan vasemmalla puolella, kukkulalla, suuri punaruskea vanha sokeiden kirjasto) mä vietän yhden tai kaksi maagista vuotta ollen rakastuneena Aarreen. Aarre on vähä hiljainen, kiltti, tottakai, enhän mä nyt ilkeään rakastu, tummasilmäinen, vaaleahiuksinen. Vähän niinkuin mä. Ja kattokaa nyt tota kuvaa, siinä me ollaan. Me ei katsota toisiamme, ei ei, koska pojat on ällöjä ja tytöt tyhmiä. Ja koska pitää katsoa kameraan. Mutta meillä on säpinää, kipinää.
Ja mähän en ikinä puhu Arrelle. En tietenkään. Mä vaan katselen, kuuntelen, Bellville- legoleikkien ja myyräpelien välillä, vilkuilen, ihan huomaamatta. Nyt se on taas tuolla! Ompa se komea. Oma prinssi, ihan oma. Oma aarre.
Enkä kerro kellekään, en kellekään paitsi äidille. Ja äiti vaan nyökyttelee, naurahtaa, kyllä niin, rakastat. Ja mä ajattelen että se ei voi ymmärtää näin suurta ja ihmeellistä juttua.
Sitten koittaa se päivä, jolloin Aarre lähtee. Sen perhe muuttaa! Meillä on päiväkodissa läksiäiset. Ja koittaa hetki kun mä seison Aarren edessä, mun pitää hyvästellä se, ikuisiksi ajoiksi, mutta mä en sano mitään. Me vain seistään ja katsotaan toisiamme. Ja kuinka paljon mun ajatuksia mun päässä liikkuu! Mun tekee mieli hypätä pojan kaulaan, kuiskata sen korvaan, että sä olet mun prinssi, ihan oma, oma aarteeni, mä olen tässä, katso mua, mä olen olemassa, sä et voi lähteä, et voi. Ja kaikki nämä ajatukset mä kätken surullisten silmieni taakse. Ja mitä me lopulta tehdään?
Kätellään.
Mä hyvästelen mun rakkauden, mun aarteeni, kättelemällä. Miten virallista. Miten epäromanttista.
Ja sitten nään vain kuinka pojan vaaleat hiukset häviää oven taakse ja jäävät näkymättömiin lopullisesti. Sinne meni mun prinssi.
Enkä nää Aarrea enää sen koommin. Ja koska mä oon pieni viisivuotias, mun rakkaus sammuu yhtä nopeasti kuin se syttyikin. Parin viikon päästä on jo sinisilmä unohdettu.
Mutta arvatkaa mitä? Mä uskon että jos ihminen rakastuu johonkuhun, se rakastaa sitä aina ihan vähän. Ja vaikka tuntuu että lakkaisi rakastamasta, aina välittää. Edes vähän.
Täältä näät mitä haasteen osia olen tehnyt ja mitkä on tulossa!
maanantai 17. kesäkuuta 2013
päivä 1: ja minä lauloin mennessäni, niinkuin vain elävät voi
Julianna. Julkke. Julsku. Jules. Jools. Julkkis. Juusto. Juli.
Sanotaan että rakkaalla lapsella on monta nimeä. Mun täytyy olla siis aivan hemmetin rakas.
Edessänne seisoo Julianna Sigrid, Kirkkonummelta, ikää 17 vuotta, marraskuussa siintää tuo maaginen aikuisuus, ihan hullua.
Ja voi kyllä, mä saan aina tavata mun nimen, koulussa, kaupassa, lentokentällä, uusille tuttavuuksille, aikuisille, lapsille. J-U-L-I-A-N-N-A. Se on yllättävän vaikea nimi, kuulkaas! Nimen tarina ei ole mitenkään ihmeellinen, vanhemmat vain halusivat jonkin kansainvälisen nimen, vähän erikoisen, ei mitään tavallista, ei ei, ei meidän lapselle, jotain hienoa sen pitää olla. Ja ensimmäiset 14 elinvuottani oli vähän katkera, ettei ne nyt sitten yhtään vaikeampaa nimeä voineet keksiä. Siis ihan oikeesti. Miksei vaikka Vilma, Veera, Nette, Sara? Linnea?
Mutta arvatkaa mitä. Nyt en kyllä vaihtais. Koska sen oon oppinut, että tää nimi on mun. Mä oon tää nimi. Se on se mikä mut määrittää, se kertoo paljon, kaiken, se on yhtäkuin mä. Ja miksi mä itteni haluaisin vaihtaa? Niimpä niin.
Ja lyhyesti mun toisesta nimestä, Sigrid. Perintönimi. Koko ala-asteen sanoin kaikille että mun toinen nimi on Siiri, en mä oikeestaan valehdelut, Sigrid on suomeksi Siiri, mutta silti. Mä häpesin silmät päästäni. Sigrid! Ihan kuin Juliannassa ei olisi tarpeeksi! Mutta ihan samalla tavalla kävi kuin mun etunimen kanssa, en enää vaihtais. Nyt sanon ylpeänä Sigrid. Sigrid.
Mä olen pientäkin pienempi, pikkulikka, takkutukka, multicolor -silmä, vinohammas, pitkäsormi, nauravainen, maalari, piirtäjä, valokuvaaja, ujostelija, nopeakävelijä, melankolinen, itkupilli, sarkastinen, kynsienpurija, herkuttelija, neuleaddikti, vuoristoratavihaaja.
Ja aika nössö.
Asun tosiaan Kirkkonummella (eli ihan vaan Nummella, koska Kirkkonummi on niin maan hemmetin moisen raskasta sanoo. Saati kirjottaa.), mutta käyn koulua Espoossa Kuninkaantien lukiossa. Eli Kunkussa. Varsin kunkku koulu.
Ja mä rakastan maalaamista, piirtämistä. Käyn kuvataidekoulua Helsingin Taiteilijaseurassa, oijoi, se on rakkauspakkaus, se koko paikka. Tiistai-iltaisin pieni joukko tyttöjä kokoontuu Kaapelitehtaan kolmannessa kerroksessa ja silloin tapahtuu taikoja. Koko juttu kestää kolme tuntia, ja siinä välillä on teetauko, oikeesti teetauko, kuin ihanaa, ja silloin puhutaan taiteesta ja muusta sivistävästä. Tai no yleensä haukutaan omien koulujen ärsyttävimmät ihmishenkilöt maanrakoon. Eli melko sivistävää.
Ja mä rakastan maailmaa. Luonnon kauneutta, puita, metsiä, peltoja, järviä, merta, sadetta, aurinkoa, eläimiä. Ihmisten aikaansaamaa kauneutta, taidetta, kyliä, kaupunkeja, pelastettuja eläimiä ja luontoa, ihmisiä jotka tekee hyvää, hymyä. Rakastan sitä hymyä joka muodostuu kun ihminen näkee jotain kaunista, liikuttavaa.
Mutta mä inhoan ihmisten toista puolta, sitä puolta joka tuhoaa, on itsekäs. Se puoli joka tuhoaa sen luodun kauneuden. Ja haluaisin pelastaa maailman siltä, koska mitä sitten on kun kaikki kaunis on tuhottu? Ei mitään. Ja minkä puolesta silloin eletään, jos kaikki kaunis ja tärkeä on poissa?
Mutta niin. Minä. Kuka sinä olet?
Sanotaan että rakkaalla lapsella on monta nimeä. Mun täytyy olla siis aivan hemmetin rakas.
Edessänne seisoo Julianna Sigrid, Kirkkonummelta, ikää 17 vuotta, marraskuussa siintää tuo maaginen aikuisuus, ihan hullua.
Ja voi kyllä, mä saan aina tavata mun nimen, koulussa, kaupassa, lentokentällä, uusille tuttavuuksille, aikuisille, lapsille. J-U-L-I-A-N-N-A. Se on yllättävän vaikea nimi, kuulkaas! Nimen tarina ei ole mitenkään ihmeellinen, vanhemmat vain halusivat jonkin kansainvälisen nimen, vähän erikoisen, ei mitään tavallista, ei ei, ei meidän lapselle, jotain hienoa sen pitää olla. Ja ensimmäiset 14 elinvuottani oli vähän katkera, ettei ne nyt sitten yhtään vaikeampaa nimeä voineet keksiä. Siis ihan oikeesti. Miksei vaikka Vilma, Veera, Nette, Sara? Linnea?
Mutta arvatkaa mitä. Nyt en kyllä vaihtais. Koska sen oon oppinut, että tää nimi on mun. Mä oon tää nimi. Se on se mikä mut määrittää, se kertoo paljon, kaiken, se on yhtäkuin mä. Ja miksi mä itteni haluaisin vaihtaa? Niimpä niin.
Ja lyhyesti mun toisesta nimestä, Sigrid. Perintönimi. Koko ala-asteen sanoin kaikille että mun toinen nimi on Siiri, en mä oikeestaan valehdelut, Sigrid on suomeksi Siiri, mutta silti. Mä häpesin silmät päästäni. Sigrid! Ihan kuin Juliannassa ei olisi tarpeeksi! Mutta ihan samalla tavalla kävi kuin mun etunimen kanssa, en enää vaihtais. Nyt sanon ylpeänä Sigrid. Sigrid.
Mä olen pientäkin pienempi, pikkulikka, takkutukka, multicolor -silmä, vinohammas, pitkäsormi, nauravainen, maalari, piirtäjä, valokuvaaja, ujostelija, nopeakävelijä, melankolinen, itkupilli, sarkastinen, kynsienpurija, herkuttelija, neuleaddikti, vuoristoratavihaaja.
Ja aika nössö.
Asun tosiaan Kirkkonummella (eli ihan vaan Nummella, koska Kirkkonummi on niin maan hemmetin moisen raskasta sanoo. Saati kirjottaa.), mutta käyn koulua Espoossa Kuninkaantien lukiossa. Eli Kunkussa. Varsin kunkku koulu.
Ja mä rakastan maalaamista, piirtämistä. Käyn kuvataidekoulua Helsingin Taiteilijaseurassa, oijoi, se on rakkauspakkaus, se koko paikka. Tiistai-iltaisin pieni joukko tyttöjä kokoontuu Kaapelitehtaan kolmannessa kerroksessa ja silloin tapahtuu taikoja. Koko juttu kestää kolme tuntia, ja siinä välillä on teetauko, oikeesti teetauko, kuin ihanaa, ja silloin puhutaan taiteesta ja muusta sivistävästä. Tai no yleensä haukutaan omien koulujen ärsyttävimmät ihmishenkilöt maanrakoon. Eli melko sivistävää.
Ja mä rakastan maailmaa. Luonnon kauneutta, puita, metsiä, peltoja, järviä, merta, sadetta, aurinkoa, eläimiä. Ihmisten aikaansaamaa kauneutta, taidetta, kyliä, kaupunkeja, pelastettuja eläimiä ja luontoa, ihmisiä jotka tekee hyvää, hymyä. Rakastan sitä hymyä joka muodostuu kun ihminen näkee jotain kaunista, liikuttavaa.
Mutta mä inhoan ihmisten toista puolta, sitä puolta joka tuhoaa, on itsekäs. Se puoli joka tuhoaa sen luodun kauneuden. Ja haluaisin pelastaa maailman siltä, koska mitä sitten on kun kaikki kaunis on tuhottu? Ei mitään. Ja minkä puolesta silloin eletään, jos kaikki kaunis ja tärkeä on poissa?
Mutta niin. Minä. Kuka sinä olet?
Täältä näät mitä haasteen osia olen tehnyt ja mitkä on tulossa!
perjantai 14. kesäkuuta 2013
mulla on aina korvat lukossa, reunoistaan hajonneita laseja
Auton renkaat rapisee hiekkatiellä. Mun silmien edessä siintää taas mun kesärakkaus, mun oma kesäheila, joka oottaa mua aina kesän tullen.
Päijänne.
Mä ahtaudun pienestä mökin ovesta sisään. Täällä tuoksuu aina samalta, mummilta, vohveleilta, kaivovedeltä ja vanhalta sohvalta. Halaan mummia, ihanaa olla täällä, ihanaa.
Mä tiedän missä kohtaa mökkiä lattian vanhat laudat päästää hiljaisen narahduksen. Mä tiedän mistä löydän vanhoja laastareita kun kengät on hangannut kantapäät auki. Mä tiedän missä kohtaa vessapolkua on se terävä kivi, jota pitää varoa. Kaikki on niin tuttua, että se ihan liikuttaa. Tiedättekö sen tunteen? Niin.
Mä saan taas pujahtaa vaaleanpunainen pantteri -lakanoihin. Ne on niin pehmeät, hassua! Mikään ei tunnu samalta, ei mikään. Viimeinen asia minkä nään on tyyni järvenpinta, joka kurkkii mun paljaiden varpaiden välistä. Mä nukahdan vihdoin yöttömään yöhön.
Mä istun rantakivellä. Yritän vangita villiä vedenpintaa vesivärien avulla paperille, selostan mielessäni ittselleni kuinka vesi on yhtäkuin tuhat ja sata väriä, vihreää, harmaata, sinistä, ruskeaa, ja samalla vain yhtä. Ja se ei kesyynny, mun vaaleansininen sivellin ei pysty siihen, ei vielä. Mutta lupaan saada sen hallintaan, omakseni, enskerralla. Lupaan sen mun väreille.
Mä saan taas pujahtaa vaaleanpunainen pantteri -lakanoihin. Ne on niin pehmeät, hassua! Mikään ei tunnu samalta, ei mikään. Viimeinen asia minkä nään on tyyni järvenpinta, joka kurkkii mun paljaiden varpaiden välistä. Mä nukahdan vihdoin yöttömään yöhön.
Mä istun rantakivellä. Yritän vangita villiä vedenpintaa vesivärien avulla paperille, selostan mielessäni ittselleni kuinka vesi on yhtäkuin tuhat ja sata väriä, vihreää, harmaata, sinistä, ruskeaa, ja samalla vain yhtä. Ja se ei kesyynny, mun vaaleansininen sivellin ei pysty siihen, ei vielä. Mutta lupaan saada sen hallintaan, omakseni, enskerralla. Lupaan sen mun väreille.
Hassu tuo mun kesäheila, kesärakkaus. Se käyttäytyy ihan kuin joku maanis-depressiivinen ihminen! Mä kuuntelen kuinka se muuttuu. Tuuli nousee, järvi hakkaa aalloilla rantakivikkoa lujaa, lujempaa, uhkaava saderaja hiipii pitkin öljynmustaa vedenpintaa. Se saavuttaa meidän pikku mökin nopeasti. Jyrinä vavisuttaa sitä kauttaaltaan, mutta mua ei pelota. Koska mä tunnen sen mökin, se on turva, koti. Koska 17 vuoden ajan, joka kesä, joka myrsky, joka sadesää, se on pitänyt meidät tiukasti hellässä otteessaan eikä päästä pisaraakaan sisään, ei huutavaa ukkosta. Kohta taas laskeutuu tyven, tuuli tyyntyy ja laineet hiljenee, ja mä istun taas veneessä, käsi laidan yli vedessä, mun omassa kesrakkaudessa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)