päivä 1: ja minä lauloin mennessäni, niinkuin vain elävät voi

Julianna. Julkke. Julsku. Jules. Jools. Julkkis. Juusto. Juli. 
Sanotaan että rakkaalla lapsella on monta nimeä. Mun täytyy olla siis aivan hemmetin rakas.

Edessänne seisoo Julianna Sigrid, Kirkkonummelta, ikää 17 vuotta, marraskuussa siintää tuo maaginen aikuisuus, ihan hullua.



Ja voi kyllä, mä saan aina tavata mun nimen, koulussa, kaupassa, lentokentällä, uusille tuttavuuksille, aikuisille, lapsille. J-U-L-I-A-N-N-A. Se on yllättävän vaikea nimi, kuulkaas! Nimen tarina ei ole mitenkään ihmeellinen, vanhemmat vain halusivat jonkin kansainvälisen nimen, vähän erikoisen, ei mitään tavallista, ei ei, ei meidän lapselle, jotain hienoa sen pitää olla. Ja ensimmäiset 14 elinvuottani oli vähän katkera, ettei ne nyt sitten yhtään vaikeampaa nimeä voineet keksiä. Siis ihan oikeesti. Miksei vaikka Vilma, Veera, Nette, Sara? Linnea? 
Mutta arvatkaa mitä. Nyt en kyllä vaihtais. Koska sen oon oppinut, että tää nimi on mun. Mä oon tää nimi. Se on se mikä mut määrittää, se kertoo paljon, kaiken, se on yhtäkuin mä. Ja miksi mä itteni haluaisin vaihtaa? Niimpä niin. 

Ja lyhyesti mun toisesta nimestä, Sigrid. Perintönimi. Koko ala-asteen sanoin kaikille että mun toinen nimi on Siiri, en mä oikeestaan valehdelut, Sigrid on suomeksi Siiri, mutta silti. Mä häpesin silmät päästäni. Sigrid! Ihan kuin Juliannassa ei olisi tarpeeksi! Mutta ihan samalla tavalla kävi kuin mun etunimen kanssa, en enää vaihtais. Nyt sanon ylpeänä Sigrid. Sigrid.



Mä olen pientäkin pienempi, pikkulikka, takkutukka, multicolor -silmä, vinohammas, pitkäsormi, nauravainen, maalari, piirtäjä, valokuvaaja, ujostelija, nopeakävelijä, melankolinen, itkupilli, sarkastinen, kynsienpurija, herkuttelija, neuleaddikti, vuoristoratavihaaja. 
Ja aika nössö.

Asun tosiaan Kirkkonummella (eli ihan vaan Nummella, koska Kirkkonummi on niin maan hemmetin moisen raskasta sanoo. Saati kirjottaa.), mutta käyn koulua Espoossa Kuninkaantien lukiossa. Eli Kunkussa. Varsin kunkku koulu. 



Ja mä rakastan maalaamista, piirtämistä. Käyn kuvataidekoulua Helsingin Taiteilijaseurassa, oijoi, se on rakkauspakkaus, se koko paikka. Tiistai-iltaisin pieni joukko tyttöjä kokoontuu Kaapelitehtaan kolmannessa kerroksessa ja silloin tapahtuu taikoja. Koko juttu kestää kolme tuntia, ja siinä välillä on teetauko, oikeesti teetauko, kuin ihanaa, ja silloin puhutaan taiteesta ja muusta sivistävästä. Tai no yleensä haukutaan omien koulujen ärsyttävimmät ihmishenkilöt maanrakoon. Eli melko sivistävää.



Ja mä rakastan maailmaa. Luonnon kauneutta, puita, metsiä, peltoja, järviä, merta, sadetta, aurinkoa, eläimiä. Ihmisten aikaansaamaa kauneutta, taidetta, kyliä, kaupunkeja, pelastettuja eläimiä ja luontoa, ihmisiä jotka tekee hyvää, hymyä. Rakastan sitä hymyä joka muodostuu kun ihminen näkee jotain kaunista, liikuttavaa.
Mutta mä inhoan ihmisten toista puolta, sitä puolta joka tuhoaa, on itsekäs. Se puoli joka tuhoaa sen luodun kauneuden. Ja haluaisin pelastaa maailman siltä, koska mitä sitten on kun kaikki kaunis on tuhottu? Ei mitään. Ja minkä puolesta silloin eletään, jos kaikki kaunis ja tärkeä on poissa?

Mutta niin. Minä. Kuka sinä olet?

Täältä näät mitä haasteen osia olen tehnyt ja mitkä on tulossa!