vain harva huomaa että tänään sataa vähän vähemmän

Mun pitäis tietää niin paljon. 

Mun pitäis tietää että ihmismieli koostuu kolmesta osasta mutta niitä ei voi laskea. Että se on très eikä trés. Että trigonometristen funktioiden derivaatta on vasta alkua. Että vastaustekstissä  ei ole omaa mielipidettä. Että kaikki tämä on ehdottoman tärkeää, niin todella tärkeää.

Mutta mitä jos mä tiedän jo että jalkoja palelee vasta lokakuussa?

Että sieniä kasvaa vain puiden itäpuolella.

Että sateen jälkeen maa tuoksuu pähkinältä.

Että nokkosen lehdet kellastuvat varresta lähtien.

Että syystuuli ei karkota vaan kannustaa.

Että oravat leikkivät hippaa vasta iltapäivän jälkeen.

Että usva pellon yllä syntyy hiljaisista henkäyksistä.

Että nään vielä tanssivat peurat.

Että mä en tarvitse vielä kenkiä.

Että seurassakin ihminen voi tuntea itsensä yksinäiseksi.

Ja että mun ei tarvitse rakastaa vielä.

päivä 10: päivän asu

Mä rakastan.

Rakastan kietoutua suureen pehmeään neuleeseen. Se on sopivan painava hartioilla, laskee ne rennoiksi, kuiskaa että älä välitä niistä. Se tuntuu pumpulilta paljasta ihoa vasten, se lämpö ja turva, koti.

Ja mun intiaanikengätkään ei hierrä enää.

   Täältä näät mitä haasteen osia olen tehnyt ja mitkä on tulossa!

kun tuuli tarttuu hiuksiin olen unohtanut sut

Mä seison laiturilla pimeydessä, valkoisessa usvassa. Mä katson taivaalle, silmät auki, hengitys höyryää. Ei kuulu mitään, ei mitään, mä vaan odotan ja katson. Hiljaisuus kuiskii järven pinnalla. Tähdet täyttää pikimustan avaruuden.
Ja vaikka mä odotan ja katson ja seison ja hengitän, mä en nää yhtäkään tähdenlentoa. Sinä yönä mulle ei suoda pientä yötaivaan halki liitävää ihmettä, vaikka juuri nyt mä sellaista tarvitsisin. Mutta mä lasken katseeni ja hymyilen. 
Ehkä se tähti suotiin tänäyönä jollekin, joka tarvitsi sitä enemmän kuin mä.

päivä 15: unelmani

Sitä ei voi ymmärtää jos ei ole nähnyt omin silmin. Aina siitä puhutaan, kohkataan, ihastellaan, mutta kuinka moni sen on oikeasti nähnyt? Ei moni, ei varmaan. Mutta mä olen sen nähnyt. Enkä unohda sitä ikinä, en halua unohtaa, en saa. Koska kaikki huhut ja kohkaukset, ne on totta! Se on kuin suuri lämmin äiti, joka valvoo katseellaan meitä kaikkia, jokaista. Se on kuin kaunis täyttynyt unelma, joka nousee taivaanrannasta hitaasti ja salpaa hengityksen. Kuin kullankeltainen leijona, joka laskeutuu illan tullen vuorten taakse piiloon, vaanimaan taas seuraavaa aamua.

Afrikan aurinko.

Mä istun villisti keinuvassa jeepissä matkalla kohti maailmankaikkeutta. Siellä on ne kaikki, pienet ja suuret, lentävät ja juoksevat, suomuiset ja karvaiset. Heinikko suhisee auton huristaessa sen ohi. 
Seepralauma herää meidän kanssa viileään aamuun. Ne vain katselee kun me hiivitään niiden ohi, ne ei välitä vaikka me puhutaan niistä. Sarvikuono uskaltautuu tuoda näytille pienen esikoisensa, me kaikki pidätetään hengitystä. Pieni uusi kaunis elämä kävelee neljällä jalalla, pieni sarventynkä nenänpäässä.

Ja koko Afrikka näyttää meille itsensä puhtaana ja upeana. Kun me huomataan kermanvalkoinen leijonauros heinikossa, mä haluan vain hymyillä ja itkeä. Kun me pysähdytään keskiyöllä keskelle savannia, pilkkopimeään, katsellaan Afrikan yötaivasta, galakseja, tähtiä, haluan vain itkeä ja hymyillä. Kun mä nään kirahvin pitkän kaulan kohoavan edessäni taivaalle korkeuksiin, mä haluan vain jäädä siihen. 

Ja kun mä jätän Afrikan taakseni, mä haluan pelkästään itkeä. Mutta itkun keskeltä mä kuiskaan lupauksen: mä palaan.

Yksi päivä Nelli puki sanoiksi sen mikä oli pitkään piileskellyt mun pään sisällä, jonka olemassa olon tiesin mutta en osannut nimetä sitä.
Se on mun unelma. Se johon tähtään, mun päiväuni, toiveista kaunein, ruusujen ruusu.
Mä haluan palata Afrikkaan ja toimia vapaaehtoisena eläinten hyväksi. Haluan värväytyä tekemään töitä suurten kissapetojen kanssa, tekemään jotain mikä merkitsee, tehdä hyvää, antaa omastani, antaa aikaani, palata sinne minne jätin osan mun sydämestäni. 

Mun ikioma unelma! Se tunne kun on jotain minkä takia jatkaa eteenpäin. Se tunne on hyvä.

Mikä on sun unelma? Kerro mulle, haluan kuulla mikä on sun kauneimmista kaunein päiväuni!
     

                                                                                          Täältä näät mitä haasteen osia olen tehnyt ja mitkä on tulossa!

päivä 8: se hetki

Mä oon niin pahoillani.

Mä vaan istun ja katson, mä en liiku. Nään sut suurten ruukkukasvien lehtien välistä, sä olet niin kaunis. Katson ja katson. Pidän katseen sun kasvoissasi, pelkään ja samalla toivon että nostat katseesi ja katsot takaisin. Ja niin sä teet. Hetken meidän katseet on nauliintuneena toisiinsa, mun järki käskee mua laskemaan katseeni, mutta sydän pitää sen siinä. Sun katse polttaa, korventaa, oot niin lähellä mutta niin kaukana. Lopulta polte on liian voimakas ja mä pakottaudun kääntämään silmäni pois, mun omaan syliin, sormiin, jotka vääntelehtii tuskasta.

Miksi mä en tee mitään? Tää on se hetki. Nyt tai ei koskaan. Sä olet siellä, tiedän että olet, ja mä vaan istun ja katson. Ja samalla mä kuuntelen.
And I will wait, I will wait for you.  
Ja mä odotan, odotan maailman ääriin, tule, tule nyt, täällä mä oon, etkö sä nää, näät muttet nää silti. 

Ja me vaihdetaan katseita kuin pikkulapset tarroja. Sulle, mulle, sulle, mulle.... Mutta mä en ikinä saa sitä parasta tarraa, kosketusta ja sanoja. Enkä mä voi antaa sulle mun parasta tarraa, koska pelkään. Mua pelottaa niin paljon, pelko on turruttanut mun kyvyn toimia, antaa mennä, tehdä kaiken sen mitä mä niin haluaisin tehdä. 
Mä oon niin pahoillani.

Ja niille lumoaville katseillekin tulee loppu. Ja mä en enää ikinä nää sun tähtisilmiä ruukkukasvien takana. 

Mun olisi pitänyt, mä tiedän. Ja sun olisi pitänyt. Mutta kumpikaan ei tehnyt mitään, ja nyt me ollaan tässä. Erossa, kauempana kuin tähdet toisistaan, liian kaukana. 
Mä oon niin pahoillani.

                                                                                   Täältä näät mitä haasteen osia olen tehnyt ja mitkä on tulossa!