tahdon uudet silmät, joilla näen kauemmas

Hei, olen täällä.

Mä oon kadottanut itteni hetkeks maailmaan. Ajatellut asioita, ehkä vähän liikaakin, ja toisaalta jättänyt ajattelematta. Ehkä niin on ihan hyvä. Mä oon katsellut maailman muuttumista värikkääksi kissan korvien välistä. Oon istunut bussissa ja jättänyt katseeni ihmisten niskaan. Kävellyt vailla suuntaa mutta kohti pämäärää. Nauranut koska punaiset lehdet ja kylmä aurinko.
Mutta nyt mä oon täällä.

Mä tunnen kuinka tuuli kääntyy. Lämmin elämä pakenee luonnosta ja jättää jälkeensä aamuhuurteen ruohikolla. Mä oon oottanut jotakuta, jotain, ehkä sua, mä en tiedä. Musta tuntuu että oon vähän hukassa. 

Ja arvatkaa mitä. Mä lähden sunnuntaina lappiin. Oon aika innoissani!

päivä 11: sisarukseni

Ellen. Ellen von Pellen (anteeks sisko oli pakko!).

Tässä on mun sisko, mun ikioma pikkusisko, Ellen, 15 vuotta. Ruskeat hiukset, luonnollisen väriset, ei värjätty. Vihertävät silmät. Pituus keskiverto. Pitkät sormet. Yksi peikkohammas. Syntymämerkki silmän yläpuolella.
Ja kiva.

Mä ja Ellen ollaan aina oltu aika läheiset, enemmän tai vähemmän. Vaikka meillä on 2,5 vuotta ikäeroa, me ollaan aina oltu yhdessä, niinku, aina. Pienenä me istuttiin saunan lauteilla pyyhkeet ympärillä, ja mentiin ihan hitaasti lähemmäs toisiamme kunnes meidän kielenpäät osu yhteen. Sitten me kirkastiin ja naurettiin, hyi ällöö!
Lomamatkoilla me ollaan aina tehty kaikki yhdessä. Snorklattu, jaettu huone, pelattu, naurettu, jaettu ruoka-annokset, etitty simpukoita, letitetty toistemme hiukset. 

Me pyöräiltiin meidän kotihiekkateitä ja leikittiin että meidän pyörät on hevosia. Annettiin toisillemme keppihevostunteja. Oltiin talvella lumikarhuja.
Me ollaan tehty aina kaikki yhdessä, ja varmaan tehdään jatkossakin. 
Ehkä se on mun pikkusiskossa parasta. Se on aina siellä.

Vaikka Ellen on mun pikkusisko, se on mua pidempi, ihan hassua. Ja voi että miten mä häpesin sitä pienenä! Ihmiset luuli aina että mä oon se pikkusisko. Oli aika kamalaa sanoa aina mukahuvittuneena että eeei, minä olen vanhempi. Heh. Hitsi ku loukkas.
Mutta vaikka Ellen on pidempi, se on aina ollu pikkusiskon roolissa, ja mä isosiskon. Mä yleensä neuvon ja autan kun Ellen sitä tarttee ja pyytää, ja välillä Ellen tarvii aika paljon tsemppiä että se jaksaa.  Ja mulla on sellanen olo että mulla on velvollisuus olla siinä, mä oon sille sen velkaa, että sanon sen mitä sen tarvii kuulla. 
Okei välillä Ellen ottaa isosiskon(äidin) roolin ja käskee mua tiskaamaan. Siivoomaan. Pyykkäämään. Mutta ehkä niin välillä pitääkin.

Ellenillä on nyt menossa vähän sellanen vaikea kausi, ja mä haluun olla mukana auttamassa sitä sen yli. Ja mä uskon että se voi sen ylittää, uskon siihen. 

Sisko älä luovuta vielä

                                                                      Me ollaan vihdoin oikeella tiellä

Matka on pitkä ja kivinen

Mutta älä pelkää

Mä otan sut vaikka reppuselkään

Ja puolet sun huolistasi kannan

Säkin tekisit mulle niin

Älä luovuta vielä

Älä anna uskoasi ihmisiin

Vielä tulee muutokset murheisiin
(Kuningasidea: Enemmän duoo ku soloo)

Niin ja ps! Meidän talon lähellä on yksinäinen vaja, jonka pihalle nousee joka ilta uskomaton usva. Miks meidän pihalla ei voi olla tollasta niittyä. Miks meidän pihalle ei voi tulla tollasta usvaa. Miksen mä ikinä saa mitään.

päivä 13: tällä viikolla

Tällä viikolla mä oon tehnyt isoja päätöksiä. Ne ei välttämättä ole maailmaa mullistavia, mutta ne on on mulle ihan huipputärkeitä, ja varsinkin koska oon tehny ne mun parhaitten kavereiden kanssa. 

Me päätettiin että me lähdetään. Päätettiin että meijän täytyy oottaa lokakuuhun. Me päätettiin että me selvitään tästä yhdessä. Me päätettiin keksiä ideoita. Me päätettiin että kietoudutaan lämpimään peittoon kun kaikki on ohi.

Hyviä päätöksiä.

Tällä viikolla mä oon hukkunut mun omien ajatusten syvään valkeaan usvaan. Kävelen mun mielen sokkeloissa, käytävillä, etsin jotain hukkaamaani, mutten muista mitä. Mä löydän sokkelosta asioita, kerään ne mun neuletakin taskuun ja päätän murehtia myöhemmin. Sitten yhtäkkiä löydän ulos käytäviltä ja huomaan vaan tuijottavani bussin ikkunasta ulos. 

Tällä viikolla mä oon maannut pehmeissä valkoisissa lakanoissa ja ajatellut etten pysty enää. En pysty. 

Ja silti löydän jostain toivoa ja mä pystyn. Pystyn koska haluan pystyä.

Tällä viikolla haluaisin että saisin mun päätöksen valmiiksi. Sen että viihdyn mun omassa ihossa, ainutlaatuisessa, puhtaassa ja pehmeässä ihossa. Ja mä pyydän teitäkin: arvostakaa ihoanne, itseänne, kokonaisuutta. Te olette te, sä olet sä, mä olen mä. Ja me ollaan kaikki ihan hemmetin ihania just näin. 

Meillä on vielä aikaa, tällä viikolla. Paljon on jo tehty, mutta paljon on vielä aikaa. 

Koska viikkohan on vasta puolessavälissä.

                                                                             Täältä näät mitä haasteen osia olen tehnyt ja mitkä on tulossa!

vain harva huomaa että tänään sataa vähän vähemmän

Mun pitäis tietää niin paljon. 

Mun pitäis tietää että ihmismieli koostuu kolmesta osasta mutta niitä ei voi laskea. Että se on très eikä trés. Että trigonometristen funktioiden derivaatta on vasta alkua. Että vastaustekstissä  ei ole omaa mielipidettä. Että kaikki tämä on ehdottoman tärkeää, niin todella tärkeää.

Mutta mitä jos mä tiedän jo että jalkoja palelee vasta lokakuussa?

Että sieniä kasvaa vain puiden itäpuolella.

Että sateen jälkeen maa tuoksuu pähkinältä.

Että nokkosen lehdet kellastuvat varresta lähtien.

Että syystuuli ei karkota vaan kannustaa.

Että oravat leikkivät hippaa vasta iltapäivän jälkeen.

Että usva pellon yllä syntyy hiljaisista henkäyksistä.

Että nään vielä tanssivat peurat.

Että mä en tarvitse vielä kenkiä.

Että seurassakin ihminen voi tuntea itsensä yksinäiseksi.

Ja että mun ei tarvitse rakastaa vielä.

päivä 10: päivän asu

Mä rakastan.

Rakastan kietoutua suureen pehmeään neuleeseen. Se on sopivan painava hartioilla, laskee ne rennoiksi, kuiskaa että älä välitä niistä. Se tuntuu pumpulilta paljasta ihoa vasten, se lämpö ja turva, koti.

Ja mun intiaanikengätkään ei hierrä enää.

   Täältä näät mitä haasteen osia olen tehnyt ja mitkä on tulossa!

kun tuuli tarttuu hiuksiin olen unohtanut sut

Mä seison laiturilla pimeydessä, valkoisessa usvassa. Mä katson taivaalle, silmät auki, hengitys höyryää. Ei kuulu mitään, ei mitään, mä vaan odotan ja katson. Hiljaisuus kuiskii järven pinnalla. Tähdet täyttää pikimustan avaruuden.
Ja vaikka mä odotan ja katson ja seison ja hengitän, mä en nää yhtäkään tähdenlentoa. Sinä yönä mulle ei suoda pientä yötaivaan halki liitävää ihmettä, vaikka juuri nyt mä sellaista tarvitsisin. Mutta mä lasken katseeni ja hymyilen. 
Ehkä se tähti suotiin tänäyönä jollekin, joka tarvitsi sitä enemmän kuin mä.

päivä 15: unelmani

Sitä ei voi ymmärtää jos ei ole nähnyt omin silmin. Aina siitä puhutaan, kohkataan, ihastellaan, mutta kuinka moni sen on oikeasti nähnyt? Ei moni, ei varmaan. Mutta mä olen sen nähnyt. Enkä unohda sitä ikinä, en halua unohtaa, en saa. Koska kaikki huhut ja kohkaukset, ne on totta! Se on kuin suuri lämmin äiti, joka valvoo katseellaan meitä kaikkia, jokaista. Se on kuin kaunis täyttynyt unelma, joka nousee taivaanrannasta hitaasti ja salpaa hengityksen. Kuin kullankeltainen leijona, joka laskeutuu illan tullen vuorten taakse piiloon, vaanimaan taas seuraavaa aamua.

Afrikan aurinko.

Mä istun villisti keinuvassa jeepissä matkalla kohti maailmankaikkeutta. Siellä on ne kaikki, pienet ja suuret, lentävät ja juoksevat, suomuiset ja karvaiset. Heinikko suhisee auton huristaessa sen ohi. 
Seepralauma herää meidän kanssa viileään aamuun. Ne vain katselee kun me hiivitään niiden ohi, ne ei välitä vaikka me puhutaan niistä. Sarvikuono uskaltautuu tuoda näytille pienen esikoisensa, me kaikki pidätetään hengitystä. Pieni uusi kaunis elämä kävelee neljällä jalalla, pieni sarventynkä nenänpäässä.

Ja koko Afrikka näyttää meille itsensä puhtaana ja upeana. Kun me huomataan kermanvalkoinen leijonauros heinikossa, mä haluan vain hymyillä ja itkeä. Kun me pysähdytään keskiyöllä keskelle savannia, pilkkopimeään, katsellaan Afrikan yötaivasta, galakseja, tähtiä, haluan vain itkeä ja hymyillä. Kun mä nään kirahvin pitkän kaulan kohoavan edessäni taivaalle korkeuksiin, mä haluan vain jäädä siihen. 

Ja kun mä jätän Afrikan taakseni, mä haluan pelkästään itkeä. Mutta itkun keskeltä mä kuiskaan lupauksen: mä palaan.

Yksi päivä Nelli puki sanoiksi sen mikä oli pitkään piileskellyt mun pään sisällä, jonka olemassa olon tiesin mutta en osannut nimetä sitä.
Se on mun unelma. Se johon tähtään, mun päiväuni, toiveista kaunein, ruusujen ruusu.
Mä haluan palata Afrikkaan ja toimia vapaaehtoisena eläinten hyväksi. Haluan värväytyä tekemään töitä suurten kissapetojen kanssa, tekemään jotain mikä merkitsee, tehdä hyvää, antaa omastani, antaa aikaani, palata sinne minne jätin osan mun sydämestäni. 

Mun ikioma unelma! Se tunne kun on jotain minkä takia jatkaa eteenpäin. Se tunne on hyvä.

Mikä on sun unelma? Kerro mulle, haluan kuulla mikä on sun kauneimmista kaunein päiväuni!
     

                                                                                          Täältä näät mitä haasteen osia olen tehnyt ja mitkä on tulossa!