näytä kuinka kauniina päivät nousee

Mä leijun turkoosissa valtakunnassa. Liikun sen mukana sulavasti ylös, alas, ylös, alas, olen yhtäkuin se liike. Mulla on lämmin ja kylmä, oon hukassa ja turvassa, hereillä ja unessa. Astun takaisin todellisuuteen, pehmeälle hiekalle, sen on lämmittänyt itse aurinko. 
Suolainen iho, hiukset takussa, Barcelona, Välimeri ja sinä.

Mä kuulen sun naurun tuulen läpi. Kerrot miten joskus kävelit pitkin tyhjiä kivisiä katuja, mutta nyt sulla on joku joka jakaa jätskin ja nää hetket. Ja me maataan rannalla ja luvataan ettei me  unohdeta, me palataan tähän kohtaan, tähän hetkeen, uudelleen ja uudelleen.

Mä rakastan näitä ihmisiä. Ne hengittää samaa ilmaa, kävelee samoja katuja ja katselee samaa taivasta, käsi kädessä, munkin kädessä. En voi lakata hymyilemästä, mä en voi lähteä, en nyt, en vielä.

Kaupunki sykkii historiaa. Kuljetan kättä vanhojen rakennusten kivisillä seinillä, kuuntelen mitä niillä on sanottavana. Ne kuiskii taiteilijasta joka kesytti veden, ruoasta joka maistuu perinteiltä, ihmisistä jotka ei ajattele kun ne istuu rakkaimpiensa kanssa kirkon edessä ja kastaa rapeita churroja paksuun kuumaan suklaaseen. Haluaisin olla yksi heistä, niistä joiden ei tarvitse lähteä vielä, ei tarvitse ajatella.

Ja lopulta mä nousen viilennettyyn koneeseen ja lupaan sulle että mä palaan. Mä en aio itkeä, koska nää ei ole jäähyväiset.