päivä 3: minun vanhempani

Mulla on niin paljon mitä voisin kertoa mun omista vanhemmista. Ja samalla mä en oikein tiedä mitä sanoisin. Jotenkin vanhempia pidetään niin itsestään selvänä asiana, niin, nehän ne vaan on, että kun pitäisi jotain oikeasti kertoa, ei oikein pysty. Ne on samalla jotain niin tavallista mutta niin erityistä. Hassua.

Tässä mennään minä ja äiti. Me ollaan äidin kanssa aikamoinen kaksikko. 
Meillä on yleensä tosi hauskaa yhdessä, oikeestaan varsinkin kun me ollaan ihan vaan kaksisteen. Me vaan kuljetaan käsikynkässä ja eletään siinä hetkessä yhdessä. Sitten me istutaan jonkin kahvilan rautaisille tuoleille ja puhutaan maailman kauneudesta ja vääryyksistä. Meillä on tosi samanlainen huumorintaju, me nauretaan! Ja yhtäkkiä me saatetaan vaihtaa vakaviin asioihin, puhutaan niistä, ja sitten istutaan hetki hiljaa. Se ei ole sellanen kiusaantunut hiljaisuus, ei todellakaan, se on sellanen hetki itselle, jotta voi hengähtää. Ja sitten taas jatketaan.

Mutta kyllä me myös riidellään! Ehkä se on asia joka vaaditaan että tasapaino säilyy, ei saa olla kokoajan vaan tositosi kivaa. Me riidellään ja huudetaan aina samoista asioista, ne ei ole isoja tai vakavia asioita, mutta ne toistuu aina. Mä pidän äitiä nipottajana ja se pitää mua saamattomana, sama kuvio on aina. Ja koska asiat ei ole vakavia, me myös sovitaan nopeesti. Äiti hermostuu herkästi, mutta se ei ole pitkävihainen. 

Äiti on opettanut että aina pitää puhua jos joku juttu painaa. Ja niin mä puhunkin. Se ei ole helppoa, mutta äiti tekee sen helpommaksi. Äiti kuuntelee, ymmärtää, neuvoo, silittää ja halaa. Äiti on opettanut että kaikkia pitää arvostaa, kaikki on samalla viivalla, mutta pitää myös muistaa arvostaa itseään ja pitää omasta itsestään kiinni. Aina ei voi mennä niinkuin muut haluisi, kaikkia ei voi miellyttää, ja se täytyy hyväksyä. Välillä pitää valita se polku joka on omalta kannalta paras.

Äiti on ihan nappinainen.

Tää on oikeastaan ihan loisto-otos isästä. Tää kuvaa sitä hyvin. Isä rakastaa luontoa, se hengittää sitä erilailla kuin muut. Kun se istuu veneessä katse kaukana ulapalla, kun se kävelee pitkin Kiilopää-tunturia rinkka selässä, kun se kyyristelee metsässä suppilovahveroita keräämässä, sille tulee ihan omanlaisensa ilme kasvoille. Sen katse on levollinen, suulla on pieni hymynpoikanen. 

Isä vie mua ja mun perhettä ympäri Suomea, ympäri maailmaa! Milloin Ranskaan, Etelä-Afrikkaan tai Italiaan, milloin Turun saaristoon, Lappiin tai ihan vaan mökille. Isä on todellinen perheen pää, se on yhtäkuin turva. Isän kanssa ei pelota.

Mä ja isä tehdään oikeastaan aika usein retkiä kaksisteen milloin mihinkin. Viimeviikko kului saaristomerellä Kökarissa, viimetalvena oli pikkureissu Ylläkselle, syksyllä käytiin tunturivaelluksella Kiilopäällä. Opin kaikkea uutta isästä tosi paljon näillä matkoilla. Joskus me löydetään itsemme istumasta elokuvasalissa keskellä yötä. Ja se isässä on ehkä parasta. Seikkailunhalu, spontaanius.

Isä on paukuttanut meidän päähän sanonnan: "It ain't over 'till the fat lady sings!". Se tarkottaa sitä että ei pidä luovuttaa, on mentävä loppuun saakka, tavoiteltava kuuta taivaalta, tehdä sitä mitä rakastaa, kokea paljon, uskoa itseensä.  Isä kannustaa mua kaikessa mitä alan tekemään, se haluaa että saavutan mun unelmat. Ja mä haluan saavuttaa mun unelmat, jotta isä voi olla musta ylpeä, sanoa joku kaunis päivä, että tuo on mun tyttö.



                                                                       Täältä näät mitä haasteen osia olen tehnyt ja mitkä on tulossa!