mulla on aina korvat lukossa, reunoistaan hajonneita laseja

Auton renkaat rapisee hiekkatiellä. Mun silmien edessä siintää taas mun kesärakkaus, mun oma kesäheila, joka oottaa mua aina kesän tullen. 

Päijänne. 

Mä ahtaudun pienestä mökin ovesta sisään. Täällä tuoksuu aina samalta, mummilta, vohveleilta, kaivovedeltä ja vanhalta sohvalta. Halaan mummia, ihanaa olla täällä, ihanaa.

Mä tiedän missä kohtaa mökkiä lattian vanhat laudat päästää hiljaisen narahduksen. Mä tiedän mistä löydän vanhoja laastareita kun kengät on hangannut kantapäät auki. Mä tiedän missä kohtaa vessapolkua on se terävä kivi, jota pitää varoa. Kaikki on niin tuttua, että se ihan liikuttaa. Tiedättekö sen tunteen? Niin.
Mä saan taas pujahtaa vaaleanpunainen pantteri -lakanoihin. Ne on niin pehmeät, hassua! Mikään ei tunnu samalta, ei mikään. Viimeinen asia minkä nään on tyyni järvenpinta, joka kurkkii mun paljaiden varpaiden välistä. Mä nukahdan vihdoin yöttömään yöhön.
Mä istun rantakivellä. Yritän vangita villiä vedenpintaa vesivärien avulla paperille, selostan mielessäni ittselleni kuinka vesi on yhtäkuin tuhat ja sata väriä, vihreää, harmaata, sinistä, ruskeaa, ja samalla vain yhtä. Ja se ei kesyynny, mun vaaleansininen sivellin ei pysty siihen, ei vielä. Mutta lupaan saada sen hallintaan, omakseni, enskerralla. Lupaan sen mun väreille.

Hassu tuo mun kesäheila, kesärakkaus. Se käyttäytyy ihan kuin joku maanis-depressiivinen ihminen! Mä kuuntelen kuinka se muuttuu. Tuuli nousee, järvi hakkaa aalloilla rantakivikkoa lujaa, lujempaa, uhkaava saderaja hiipii pitkin öljynmustaa vedenpintaa. Se saavuttaa meidän pikku mökin nopeasti. Jyrinä vavisuttaa sitä kauttaaltaan, mutta mua ei pelota. Koska mä tunnen sen mökin, se on turva, koti. Koska 17 vuoden ajan, joka kesä, joka myrsky, joka sadesää, se on pitänyt meidät tiukasti hellässä otteessaan eikä päästä pisaraakaan sisään, ei huutavaa ukkosta. Kohta taas laskeutuu tyven, tuuli tyyntyy ja laineet hiljenee, ja mä istun taas veneessä, käsi laidan yli vedessä, mun omassa kesrakkaudessa.