päivä 2: eka rakkaus

"Äiti mä rakastan Aarrea."
Julianna 5v., suihkun lattialla, pienessä Helsingin kämpässä.

Ja totta se on. Mä rakastan tuota pellavapäistä poikaa. Tai ainakin luulen niin. Eihän mulla ole vielä oikeastaan käsitystä rakkaudesta, mitä se on, miltä se oikeasti tuntuu, rakkaus, mähän oon vasta viisi. Mutta ei, mä rakastan silti. Koska Aarre.

Linnunlaulun päiväkodissa (joka muuten näkyy Pasilasta junalla tultaessa junan vasemmalla puolella, kukkulalla, suuri punaruskea vanha sokeiden kirjasto) mä vietän yhden tai kaksi maagista vuotta ollen rakastuneena Aarreen. Aarre on vähä hiljainen, kiltti, tottakai, enhän mä nyt ilkeään rakastu, tummasilmäinen, vaaleahiuksinen. Vähän niinkuin mä. Ja kattokaa nyt tota kuvaa, siinä me ollaan. Me ei katsota toisiamme, ei ei, koska pojat on ällöjä ja tytöt tyhmiä. Ja koska pitää katsoa kameraan. Mutta meillä on säpinää, kipinää. 

Ja mähän en ikinä puhu Arrelle. En tietenkään. Mä vaan katselen, kuuntelen, Bellville- legoleikkien ja myyräpelien välillä, vilkuilen, ihan huomaamatta. Nyt se on taas tuolla! Ompa se komea. Oma prinssi, ihan oma. Oma aarre.
Enkä kerro kellekään, en kellekään paitsi äidille. Ja äiti vaan nyökyttelee, naurahtaa, kyllä niin, rakastat. Ja mä ajattelen että se ei voi ymmärtää näin suurta ja ihmeellistä juttua.

Sitten koittaa se päivä, jolloin Aarre lähtee. Sen perhe muuttaa! Meillä on päiväkodissa läksiäiset. Ja koittaa hetki kun mä seison Aarren edessä, mun pitää hyvästellä se, ikuisiksi ajoiksi, mutta mä en sano mitään. Me vain seistään ja katsotaan toisiamme. Ja kuinka paljon mun ajatuksia mun päässä liikkuu! Mun tekee mieli hypätä pojan kaulaan, kuiskata sen korvaan, että sä olet mun prinssi, ihan oma, oma aarteeni, mä olen tässä, katso mua, mä olen olemassa, sä et voi lähteä, et voi. Ja kaikki nämä ajatukset mä kätken surullisten silmieni taakse. Ja mitä me lopulta tehdään?
Kätellään.
Mä hyvästelen mun rakkauden, mun aarteeni, kättelemällä. Miten virallista. Miten epäromanttista.
Ja sitten nään vain kuinka pojan vaaleat hiukset häviää oven taakse ja jäävät näkymättömiin lopullisesti. Sinne meni mun prinssi.

Enkä nää Aarrea enää sen koommin. Ja koska mä oon pieni viisivuotias, mun rakkaus sammuu yhtä nopeasti kuin se syttyikin. Parin viikon päästä on jo sinisilmä unohdettu.

Mutta arvatkaa mitä? Mä uskon että jos ihminen rakastuu johonkuhun, se rakastaa sitä aina ihan vähän. Ja vaikka tuntuu että lakkaisi rakastamasta, aina välittää. Edes vähän.

Täältä näät mitä haasteen osia olen tehnyt ja mitkä on tulossa!