päivä 8: se hetki

Mä oon niin pahoillani.

Mä vaan istun ja katson, mä en liiku. Nään sut suurten ruukkukasvien lehtien välistä, sä olet niin kaunis. Katson ja katson. Pidän katseen sun kasvoissasi, pelkään ja samalla toivon että nostat katseesi ja katsot takaisin. Ja niin sä teet. Hetken meidän katseet on nauliintuneena toisiinsa, mun järki käskee mua laskemaan katseeni, mutta sydän pitää sen siinä. Sun katse polttaa, korventaa, oot niin lähellä mutta niin kaukana. Lopulta polte on liian voimakas ja mä pakottaudun kääntämään silmäni pois, mun omaan syliin, sormiin, jotka vääntelehtii tuskasta.

Miksi mä en tee mitään? Tää on se hetki. Nyt tai ei koskaan. Sä olet siellä, tiedän että olet, ja mä vaan istun ja katson. Ja samalla mä kuuntelen.
And I will wait, I will wait for you.  
Ja mä odotan, odotan maailman ääriin, tule, tule nyt, täällä mä oon, etkö sä nää, näät muttet nää silti. 

Ja me vaihdetaan katseita kuin pikkulapset tarroja. Sulle, mulle, sulle, mulle.... Mutta mä en ikinä saa sitä parasta tarraa, kosketusta ja sanoja. Enkä mä voi antaa sulle mun parasta tarraa, koska pelkään. Mua pelottaa niin paljon, pelko on turruttanut mun kyvyn toimia, antaa mennä, tehdä kaiken sen mitä mä niin haluaisin tehdä. 
Mä oon niin pahoillani.

Ja niille lumoaville katseillekin tulee loppu. Ja mä en enää ikinä nää sun tähtisilmiä ruukkukasvien takana. 

Mun olisi pitänyt, mä tiedän. Ja sun olisi pitänyt. Mutta kumpikaan ei tehnyt mitään, ja nyt me ollaan tässä. Erossa, kauempana kuin tähdet toisistaan, liian kaukana. 
Mä oon niin pahoillani.

                                                                                   Täältä näät mitä haasteen osia olen tehnyt ja mitkä on tulossa!