tahdon uudet silmät, joilla näen kauemmas

Hei, olen täällä.

Mä oon kadottanut itteni hetkeks maailmaan. Ajatellut asioita, ehkä vähän liikaakin, ja toisaalta jättänyt ajattelematta. Ehkä niin on ihan hyvä. Mä oon katsellut maailman muuttumista värikkääksi kissan korvien välistä. Oon istunut bussissa ja jättänyt katseeni ihmisten niskaan. Kävellyt vailla suuntaa mutta kohti pämäärää. Nauranut koska punaiset lehdet ja kylmä aurinko.
Mutta nyt mä oon täällä.

Mä tunnen kuinka tuuli kääntyy. Lämmin elämä pakenee luonnosta ja jättää jälkeensä aamuhuurteen ruohikolla. Mä oon oottanut jotakuta, jotain, ehkä sua, mä en tiedä. Musta tuntuu että oon vähän hukassa. 

Ja arvatkaa mitä. Mä lähden sunnuntaina lappiin. Oon aika innoissani!

päivä 11: sisarukseni

Ellen. Ellen von Pellen (anteeks sisko oli pakko!).

Tässä on mun sisko, mun ikioma pikkusisko, Ellen, 15 vuotta. Ruskeat hiukset, luonnollisen väriset, ei värjätty. Vihertävät silmät. Pituus keskiverto. Pitkät sormet. Yksi peikkohammas. Syntymämerkki silmän yläpuolella.
Ja kiva.

Mä ja Ellen ollaan aina oltu aika läheiset, enemmän tai vähemmän. Vaikka meillä on 2,5 vuotta ikäeroa, me ollaan aina oltu yhdessä, niinku, aina. Pienenä me istuttiin saunan lauteilla pyyhkeet ympärillä, ja mentiin ihan hitaasti lähemmäs toisiamme kunnes meidän kielenpäät osu yhteen. Sitten me kirkastiin ja naurettiin, hyi ällöö!
Lomamatkoilla me ollaan aina tehty kaikki yhdessä. Snorklattu, jaettu huone, pelattu, naurettu, jaettu ruoka-annokset, etitty simpukoita, letitetty toistemme hiukset. 

Me pyöräiltiin meidän kotihiekkateitä ja leikittiin että meidän pyörät on hevosia. Annettiin toisillemme keppihevostunteja. Oltiin talvella lumikarhuja.
Me ollaan tehty aina kaikki yhdessä, ja varmaan tehdään jatkossakin. 
Ehkä se on mun pikkusiskossa parasta. Se on aina siellä.

Vaikka Ellen on mun pikkusisko, se on mua pidempi, ihan hassua. Ja voi että miten mä häpesin sitä pienenä! Ihmiset luuli aina että mä oon se pikkusisko. Oli aika kamalaa sanoa aina mukahuvittuneena että eeei, minä olen vanhempi. Heh. Hitsi ku loukkas.
Mutta vaikka Ellen on pidempi, se on aina ollu pikkusiskon roolissa, ja mä isosiskon. Mä yleensä neuvon ja autan kun Ellen sitä tarttee ja pyytää, ja välillä Ellen tarvii aika paljon tsemppiä että se jaksaa.  Ja mulla on sellanen olo että mulla on velvollisuus olla siinä, mä oon sille sen velkaa, että sanon sen mitä sen tarvii kuulla. 
Okei välillä Ellen ottaa isosiskon(äidin) roolin ja käskee mua tiskaamaan. Siivoomaan. Pyykkäämään. Mutta ehkä niin välillä pitääkin.

Ellenillä on nyt menossa vähän sellanen vaikea kausi, ja mä haluun olla mukana auttamassa sitä sen yli. Ja mä uskon että se voi sen ylittää, uskon siihen. 

Sisko älä luovuta vielä

                                                                      Me ollaan vihdoin oikeella tiellä

Matka on pitkä ja kivinen

Mutta älä pelkää

Mä otan sut vaikka reppuselkään

Ja puolet sun huolistasi kannan

Säkin tekisit mulle niin

Älä luovuta vielä

Älä anna uskoasi ihmisiin

Vielä tulee muutokset murheisiin
(Kuningasidea: Enemmän duoo ku soloo)

Niin ja ps! Meidän talon lähellä on yksinäinen vaja, jonka pihalle nousee joka ilta uskomaton usva. Miks meidän pihalla ei voi olla tollasta niittyä. Miks meidän pihalle ei voi tulla tollasta usvaa. Miksen mä ikinä saa mitään.

päivä 13: tällä viikolla

Tällä viikolla mä oon tehnyt isoja päätöksiä. Ne ei välttämättä ole maailmaa mullistavia, mutta ne on on mulle ihan huipputärkeitä, ja varsinkin koska oon tehny ne mun parhaitten kavereiden kanssa. 

Me päätettiin että me lähdetään. Päätettiin että meijän täytyy oottaa lokakuuhun. Me päätettiin että me selvitään tästä yhdessä. Me päätettiin keksiä ideoita. Me päätettiin että kietoudutaan lämpimään peittoon kun kaikki on ohi.

Hyviä päätöksiä.

Tällä viikolla mä oon hukkunut mun omien ajatusten syvään valkeaan usvaan. Kävelen mun mielen sokkeloissa, käytävillä, etsin jotain hukkaamaani, mutten muista mitä. Mä löydän sokkelosta asioita, kerään ne mun neuletakin taskuun ja päätän murehtia myöhemmin. Sitten yhtäkkiä löydän ulos käytäviltä ja huomaan vaan tuijottavani bussin ikkunasta ulos. 

Tällä viikolla mä oon maannut pehmeissä valkoisissa lakanoissa ja ajatellut etten pysty enää. En pysty. 

Ja silti löydän jostain toivoa ja mä pystyn. Pystyn koska haluan pystyä.

Tällä viikolla haluaisin että saisin mun päätöksen valmiiksi. Sen että viihdyn mun omassa ihossa, ainutlaatuisessa, puhtaassa ja pehmeässä ihossa. Ja mä pyydän teitäkin: arvostakaa ihoanne, itseänne, kokonaisuutta. Te olette te, sä olet sä, mä olen mä. Ja me ollaan kaikki ihan hemmetin ihania just näin. 

Meillä on vielä aikaa, tällä viikolla. Paljon on jo tehty, mutta paljon on vielä aikaa. 

Koska viikkohan on vasta puolessavälissä.

                                                                             Täältä näät mitä haasteen osia olen tehnyt ja mitkä on tulossa!

vain harva huomaa että tänään sataa vähän vähemmän

Mun pitäis tietää niin paljon. 

Mun pitäis tietää että ihmismieli koostuu kolmesta osasta mutta niitä ei voi laskea. Että se on très eikä trés. Että trigonometristen funktioiden derivaatta on vasta alkua. Että vastaustekstissä  ei ole omaa mielipidettä. Että kaikki tämä on ehdottoman tärkeää, niin todella tärkeää.

Mutta mitä jos mä tiedän jo että jalkoja palelee vasta lokakuussa?

Että sieniä kasvaa vain puiden itäpuolella.

Että sateen jälkeen maa tuoksuu pähkinältä.

Että nokkosen lehdet kellastuvat varresta lähtien.

Että syystuuli ei karkota vaan kannustaa.

Että oravat leikkivät hippaa vasta iltapäivän jälkeen.

Että usva pellon yllä syntyy hiljaisista henkäyksistä.

Että nään vielä tanssivat peurat.

Että mä en tarvitse vielä kenkiä.

Että seurassakin ihminen voi tuntea itsensä yksinäiseksi.

Ja että mun ei tarvitse rakastaa vielä.

päivä 10: päivän asu

Mä rakastan.

Rakastan kietoutua suureen pehmeään neuleeseen. Se on sopivan painava hartioilla, laskee ne rennoiksi, kuiskaa että älä välitä niistä. Se tuntuu pumpulilta paljasta ihoa vasten, se lämpö ja turva, koti.

Ja mun intiaanikengätkään ei hierrä enää.

   Täältä näät mitä haasteen osia olen tehnyt ja mitkä on tulossa!

kun tuuli tarttuu hiuksiin olen unohtanut sut

Mä seison laiturilla pimeydessä, valkoisessa usvassa. Mä katson taivaalle, silmät auki, hengitys höyryää. Ei kuulu mitään, ei mitään, mä vaan odotan ja katson. Hiljaisuus kuiskii järven pinnalla. Tähdet täyttää pikimustan avaruuden.
Ja vaikka mä odotan ja katson ja seison ja hengitän, mä en nää yhtäkään tähdenlentoa. Sinä yönä mulle ei suoda pientä yötaivaan halki liitävää ihmettä, vaikka juuri nyt mä sellaista tarvitsisin. Mutta mä lasken katseeni ja hymyilen. 
Ehkä se tähti suotiin tänäyönä jollekin, joka tarvitsi sitä enemmän kuin mä.

päivä 15: unelmani

Sitä ei voi ymmärtää jos ei ole nähnyt omin silmin. Aina siitä puhutaan, kohkataan, ihastellaan, mutta kuinka moni sen on oikeasti nähnyt? Ei moni, ei varmaan. Mutta mä olen sen nähnyt. Enkä unohda sitä ikinä, en halua unohtaa, en saa. Koska kaikki huhut ja kohkaukset, ne on totta! Se on kuin suuri lämmin äiti, joka valvoo katseellaan meitä kaikkia, jokaista. Se on kuin kaunis täyttynyt unelma, joka nousee taivaanrannasta hitaasti ja salpaa hengityksen. Kuin kullankeltainen leijona, joka laskeutuu illan tullen vuorten taakse piiloon, vaanimaan taas seuraavaa aamua.

Afrikan aurinko.

Mä istun villisti keinuvassa jeepissä matkalla kohti maailmankaikkeutta. Siellä on ne kaikki, pienet ja suuret, lentävät ja juoksevat, suomuiset ja karvaiset. Heinikko suhisee auton huristaessa sen ohi. 
Seepralauma herää meidän kanssa viileään aamuun. Ne vain katselee kun me hiivitään niiden ohi, ne ei välitä vaikka me puhutaan niistä. Sarvikuono uskaltautuu tuoda näytille pienen esikoisensa, me kaikki pidätetään hengitystä. Pieni uusi kaunis elämä kävelee neljällä jalalla, pieni sarventynkä nenänpäässä.

Ja koko Afrikka näyttää meille itsensä puhtaana ja upeana. Kun me huomataan kermanvalkoinen leijonauros heinikossa, mä haluan vain hymyillä ja itkeä. Kun me pysähdytään keskiyöllä keskelle savannia, pilkkopimeään, katsellaan Afrikan yötaivasta, galakseja, tähtiä, haluan vain itkeä ja hymyillä. Kun mä nään kirahvin pitkän kaulan kohoavan edessäni taivaalle korkeuksiin, mä haluan vain jäädä siihen. 

Ja kun mä jätän Afrikan taakseni, mä haluan pelkästään itkeä. Mutta itkun keskeltä mä kuiskaan lupauksen: mä palaan.

Yksi päivä Nelli puki sanoiksi sen mikä oli pitkään piileskellyt mun pään sisällä, jonka olemassa olon tiesin mutta en osannut nimetä sitä.
Se on mun unelma. Se johon tähtään, mun päiväuni, toiveista kaunein, ruusujen ruusu.
Mä haluan palata Afrikkaan ja toimia vapaaehtoisena eläinten hyväksi. Haluan värväytyä tekemään töitä suurten kissapetojen kanssa, tekemään jotain mikä merkitsee, tehdä hyvää, antaa omastani, antaa aikaani, palata sinne minne jätin osan mun sydämestäni. 

Mun ikioma unelma! Se tunne kun on jotain minkä takia jatkaa eteenpäin. Se tunne on hyvä.

Mikä on sun unelma? Kerro mulle, haluan kuulla mikä on sun kauneimmista kaunein päiväuni!
     

                                                                                          Täältä näät mitä haasteen osia olen tehnyt ja mitkä on tulossa!

päivä 8: se hetki

Mä oon niin pahoillani.

Mä vaan istun ja katson, mä en liiku. Nään sut suurten ruukkukasvien lehtien välistä, sä olet niin kaunis. Katson ja katson. Pidän katseen sun kasvoissasi, pelkään ja samalla toivon että nostat katseesi ja katsot takaisin. Ja niin sä teet. Hetken meidän katseet on nauliintuneena toisiinsa, mun järki käskee mua laskemaan katseeni, mutta sydän pitää sen siinä. Sun katse polttaa, korventaa, oot niin lähellä mutta niin kaukana. Lopulta polte on liian voimakas ja mä pakottaudun kääntämään silmäni pois, mun omaan syliin, sormiin, jotka vääntelehtii tuskasta.

Miksi mä en tee mitään? Tää on se hetki. Nyt tai ei koskaan. Sä olet siellä, tiedän että olet, ja mä vaan istun ja katson. Ja samalla mä kuuntelen.
And I will wait, I will wait for you.  
Ja mä odotan, odotan maailman ääriin, tule, tule nyt, täällä mä oon, etkö sä nää, näät muttet nää silti. 

Ja me vaihdetaan katseita kuin pikkulapset tarroja. Sulle, mulle, sulle, mulle.... Mutta mä en ikinä saa sitä parasta tarraa, kosketusta ja sanoja. Enkä mä voi antaa sulle mun parasta tarraa, koska pelkään. Mua pelottaa niin paljon, pelko on turruttanut mun kyvyn toimia, antaa mennä, tehdä kaiken sen mitä mä niin haluaisin tehdä. 
Mä oon niin pahoillani.

Ja niille lumoaville katseillekin tulee loppu. Ja mä en enää ikinä nää sun tähtisilmiä ruukkukasvien takana. 

Mun olisi pitänyt, mä tiedän. Ja sun olisi pitänyt. Mutta kumpikaan ei tehnyt mitään, ja nyt me ollaan tässä. Erossa, kauempana kuin tähdet toisistaan, liian kaukana. 
Mä oon niin pahoillani.

                                                                                   Täältä näät mitä haasteen osia olen tehnyt ja mitkä on tulossa!

haluun tietää missä onnelliset kohtaa

Mä tykkään kuvata ihmisiä niiden omassa maailmassa. Kun ihmiset ei huomaa, että niitä kuvataan, ne vain on omine ajatuksineen ja tunteineen omassa todellisuudessaan, silloin niistä saa parhaat kuvat. Ei kasvoille luotua tekohymyä, ei jäykkää asentoa. Vain puhdas oma itsensä, hän, juuri sellaisena, parhaimmillaan. Niistä ihmisistä mä tykkään, ne ihmiset on kauniita.

Mä annoin tänään kahvilan myyjälle 2 euroa koirarahaa. Se keräsi säästöjä kahteen welsh corgiin, enhän mä voinut vastustaa. Vähintään sen rahan arvoista oli se ilo minkä se pieni summa sille tuotti. Siksi tänään oli hyvä päivä, siksi mä hymyilin kävellessäni.

päivä 4: mitä on rakkaus?

Kun hän koskettaa kättäsi ja kehosi läpi valahtaa yhtä aikaa kuumaa ja kylmää

Kun heräät hänen vierestään ja tiedät että tänään on hyvä päivä

Kun tunnet hänen hengityksensä niskassasi

Kun kävelette vierekkäin ettekä välitä 

Kun hän hymyilee niin että pieni vako hampaiden välissä tulee esiin

Kun syötte salaa suklaakeksejä

Kun hän tekee hiuksiisi pieniä lettejä

Kun lasket kaikki hänen selkänsä luomet

Kun ette sano mitään mutta silti tiedätte

Kun huudatte vapaudesta

Kun suojaudut sateelta hänen sylissään

Kun teette pitkiä kävelyretkiä metsään

Kun hän tökkää mansikkajäätelötuutilla sinua nenään

Ja kun hän nuolaisee jäätelön nenältäsi

Kun hän keinuttaa riippukeinuasi hiljaa

Kun puret huulesi yhteen ja otat taas sen ilmeen

Kun hän piirtää kaupunkeja jalkaterääsi

Kun hän arvaa sen 

Kun autatte toisenne aidan yli pellolle

Kun hän pitää villasukkia jotka neuloit

Kun hän uskoo kun sanot

Kun hän vetää sinut mukanaan viileään veteen

Kun hänen nauraessaan nenänpieleen syntyy pieniä ryppyjä

Kun puhut hänelle unelmistasi

Kun vaivut unenomaiseen tilaan hänen sylissään

Kun hän antaa sinun vain olla

Kun pyyhitte pölyt vanhoista valokuvista

Kun katsotte samaan suuntaan

Kun olet hänen reppuselässään

Kun et voi lakata nauramasta

Kun hän yrittää valmistaa pannukakkuja

Kun hän yllättää sinut

Kun lainaat hänen pyjamaansa

Kun hengitätte samaan tahtiin

Kun itkun jälkeen naurattaa

Kun kuuntelet kun hän puhuu unissaan 

Kun hän ei salaa sitä

Kun hän tuoksuu kostealta ruohikolta

Kun hän lohduttaa vain olemalla hiljaa

Kun näät hänet ja tiedät

Kun hän tekee sen sinun vuoksesi

Kun ajatte avoautolla hiekkatiellä

Kun hän tarttuu käteesi ja kuiskaa "hyppää"

Kun kiipeätte puuhun

Kun hän nuolaisee huuliaan

Kun hänellä on silmien alla pisamia

Kun hän lausuu nimesi väärin

Kun sanot että niillä ei ole väliä

Kun saat häneltä sinisiä perhosia

Kun tiedät että tämä on vasta kaiken alku

Silloin sä tiedät mitä on rakkaus.

                                                                              Täältä näät mitä haasteen osia olen tehnyt ja mitkä on tulossa!

kärlek över östersjön

Kun mä näin nää ihmiset ekaa kertaa, mä vakuutuin siitä että ne on syntynyt suoraan merestä. Se miten ne käyttäytyi meren äärellä oli jotain ihan erilaista, niillä oli päällään marimekon sinivalkoisia raitapaitoja ja purjehduskengät, ne puhui kaunista kieltä, niiden hiukset oli kuin meressä kasvavaa pellavaa. 

Ja mä ajoin vaaleanpunaisella pyörällä jossa oli pieni rekisterikilpi. Mun polkemista seurasivat pienet valkoiset lehmät tienvarrella, ja vastaan tuli vaaleahiuksisia poikia raitapaidoissa. Voiko parempaa paikkaa olla? Ei niin. Siksi mä rakastuin Kökariin. Viekää mut takaisin hänen luo.

päivä 3: minun vanhempani

Mulla on niin paljon mitä voisin kertoa mun omista vanhemmista. Ja samalla mä en oikein tiedä mitä sanoisin. Jotenkin vanhempia pidetään niin itsestään selvänä asiana, niin, nehän ne vaan on, että kun pitäisi jotain oikeasti kertoa, ei oikein pysty. Ne on samalla jotain niin tavallista mutta niin erityistä. Hassua.

Tässä mennään minä ja äiti. Me ollaan äidin kanssa aikamoinen kaksikko. 
Meillä on yleensä tosi hauskaa yhdessä, oikeestaan varsinkin kun me ollaan ihan vaan kaksisteen. Me vaan kuljetaan käsikynkässä ja eletään siinä hetkessä yhdessä. Sitten me istutaan jonkin kahvilan rautaisille tuoleille ja puhutaan maailman kauneudesta ja vääryyksistä. Meillä on tosi samanlainen huumorintaju, me nauretaan! Ja yhtäkkiä me saatetaan vaihtaa vakaviin asioihin, puhutaan niistä, ja sitten istutaan hetki hiljaa. Se ei ole sellanen kiusaantunut hiljaisuus, ei todellakaan, se on sellanen hetki itselle, jotta voi hengähtää. Ja sitten taas jatketaan.

Mutta kyllä me myös riidellään! Ehkä se on asia joka vaaditaan että tasapaino säilyy, ei saa olla kokoajan vaan tositosi kivaa. Me riidellään ja huudetaan aina samoista asioista, ne ei ole isoja tai vakavia asioita, mutta ne toistuu aina. Mä pidän äitiä nipottajana ja se pitää mua saamattomana, sama kuvio on aina. Ja koska asiat ei ole vakavia, me myös sovitaan nopeesti. Äiti hermostuu herkästi, mutta se ei ole pitkävihainen. 

Äiti on opettanut että aina pitää puhua jos joku juttu painaa. Ja niin mä puhunkin. Se ei ole helppoa, mutta äiti tekee sen helpommaksi. Äiti kuuntelee, ymmärtää, neuvoo, silittää ja halaa. Äiti on opettanut että kaikkia pitää arvostaa, kaikki on samalla viivalla, mutta pitää myös muistaa arvostaa itseään ja pitää omasta itsestään kiinni. Aina ei voi mennä niinkuin muut haluisi, kaikkia ei voi miellyttää, ja se täytyy hyväksyä. Välillä pitää valita se polku joka on omalta kannalta paras.

Äiti on ihan nappinainen.

Tää on oikeastaan ihan loisto-otos isästä. Tää kuvaa sitä hyvin. Isä rakastaa luontoa, se hengittää sitä erilailla kuin muut. Kun se istuu veneessä katse kaukana ulapalla, kun se kävelee pitkin Kiilopää-tunturia rinkka selässä, kun se kyyristelee metsässä suppilovahveroita keräämässä, sille tulee ihan omanlaisensa ilme kasvoille. Sen katse on levollinen, suulla on pieni hymynpoikanen. 

Isä vie mua ja mun perhettä ympäri Suomea, ympäri maailmaa! Milloin Ranskaan, Etelä-Afrikkaan tai Italiaan, milloin Turun saaristoon, Lappiin tai ihan vaan mökille. Isä on todellinen perheen pää, se on yhtäkuin turva. Isän kanssa ei pelota.

Mä ja isä tehdään oikeastaan aika usein retkiä kaksisteen milloin mihinkin. Viimeviikko kului saaristomerellä Kökarissa, viimetalvena oli pikkureissu Ylläkselle, syksyllä käytiin tunturivaelluksella Kiilopäällä. Opin kaikkea uutta isästä tosi paljon näillä matkoilla. Joskus me löydetään itsemme istumasta elokuvasalissa keskellä yötä. Ja se isässä on ehkä parasta. Seikkailunhalu, spontaanius.

Isä on paukuttanut meidän päähän sanonnan: "It ain't over 'till the fat lady sings!". Se tarkottaa sitä että ei pidä luovuttaa, on mentävä loppuun saakka, tavoiteltava kuuta taivaalta, tehdä sitä mitä rakastaa, kokea paljon, uskoa itseensä.  Isä kannustaa mua kaikessa mitä alan tekemään, se haluaa että saavutan mun unelmat. Ja mä haluan saavuttaa mun unelmat, jotta isä voi olla musta ylpeä, sanoa joku kaunis päivä, että tuo on mun tyttö.



                                                                       Täältä näät mitä haasteen osia olen tehnyt ja mitkä on tulossa!

näytä kuinka kauniina päivät nousee

Mä leijun turkoosissa valtakunnassa. Liikun sen mukana sulavasti ylös, alas, ylös, alas, olen yhtäkuin se liike. Mulla on lämmin ja kylmä, oon hukassa ja turvassa, hereillä ja unessa. Astun takaisin todellisuuteen, pehmeälle hiekalle, sen on lämmittänyt itse aurinko. 
Suolainen iho, hiukset takussa, Barcelona, Välimeri ja sinä.

Mä kuulen sun naurun tuulen läpi. Kerrot miten joskus kävelit pitkin tyhjiä kivisiä katuja, mutta nyt sulla on joku joka jakaa jätskin ja nää hetket. Ja me maataan rannalla ja luvataan ettei me  unohdeta, me palataan tähän kohtaan, tähän hetkeen, uudelleen ja uudelleen.

Mä rakastan näitä ihmisiä. Ne hengittää samaa ilmaa, kävelee samoja katuja ja katselee samaa taivasta, käsi kädessä, munkin kädessä. En voi lakata hymyilemästä, mä en voi lähteä, en nyt, en vielä.

Kaupunki sykkii historiaa. Kuljetan kättä vanhojen rakennusten kivisillä seinillä, kuuntelen mitä niillä on sanottavana. Ne kuiskii taiteilijasta joka kesytti veden, ruoasta joka maistuu perinteiltä, ihmisistä jotka ei ajattele kun ne istuu rakkaimpiensa kanssa kirkon edessä ja kastaa rapeita churroja paksuun kuumaan suklaaseen. Haluaisin olla yksi heistä, niistä joiden ei tarvitse lähteä vielä, ei tarvitse ajatella.

Ja lopulta mä nousen viilennettyyn koneeseen ja lupaan sulle että mä palaan. Mä en aio itkeä, koska nää ei ole jäähyväiset.